Tekniikka. Älylaitteet. Virtuaalimaailma.

Pysähtyminen. Hiljaisuus. Kehotuntemus.

Kuinka saisimme nämä kaksi yhdistettyä järkevästi, kuormittamatta ketään tai mitään – ja vähiten itseämme? Vaadimmeko itseltämme nykypäivän maailmassa liikaa kun elämääkin tulee mitata eri tavoin ja suorittaa tehtävä toisensa jälkeen? Jopa unta mitataan. Emmekö saa olla yölläkään rauhassa? Onko ihmisyytemme kuilun reunalla?

Nykyään on saatavilla mittareita kaikkeen. Älykelloja, sormuksia, paitoja, rannekkeita, antureita. Laboratoriotutkimuksia, palautumisseurantaa, hyvinvointianalyyseja. Missä vaiheessa tekniikasta tulee rasite ja milloin se palvelee?

Hakkeroi itseäsi

Nykyään puhutaan paljon biohakkeroinnista jolla tarkoitetaan suorituskyvyn, hyvinvoinnin ja terveyden optimointia hyödyntämällä tiedettä, teknologiaa ja syvällistä ymmärrystä ihmisen fysiologiasta ja ravitsemuksesta (Biohakkerointi tulee oletko valmis ).

Biohakkerointi on nykyaikaa ja kasvava trendi. Se on järkevää silloin kun se pysyy kontrollissa ja kun ihmisellä säilyy oma arviointikyky. Olen vain miettinyt viime aikoina kuinka paljon tekniikan lisääntyminen vie meiltä pysähtymisen taitoa ja omaa ajattelukykyä? Vähentääkö se meidän kehotuntemusta, joka on (meillä) suorittajilla muutenkin huono, huomiomme ollessa koko ajan vain tavoitteissa eikä itsessämme? Tarkoittaako lisääntynyt tieto heti suorituspaineita?

Kuva: Olli Sovijärvi, biohakkerointi

Myönnän että olen itsekin ainakin jonkinasteinen biohakkeri. Minulla on älykello ja pyrin optimoimaan ruokavaliotani sekä ottamaan asioista selvää mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Haluaisin myös käydä laboratoriotesteissä, se olisi mielenkiintoista! Käytän erilaista dataa ymmärtääkseni itseäni paremmin. Olen käynyt biohakkerien luennolla ja pidin siitä. Heidän kirjansa on myös mahtava. Tiedon lisääntyessä minusta on mielenkiintoista, miten pala kerrallaan ymmärrän enemmän meitä ihmisiä, fyysisesti ja henkisesti.

Tunnistan kuitenkin myös sen, että olen äärimmäinen suorittaja ja tämän vuoksi vaaravyöhykkeellä mennä ”yli” tämän asian kanssa. Mutta jos voin parantaa hyvinvointiani tuntemalla itseäni paremmin, miksi en tekisi sitä?

Nalkuttaja ranteessa

Osa lukijoista varmasti muistaa, että synnytin marraskuussa 2020. Pari viikkoa sektioni jälkeen aloitin liikunnan harrastamisen uudestaan. Ainut asia mitä sain tehdä varovasti oli kävely. Haava oli todella kipeä ja pääsin liikkumaan hitaasti ja vain muutamia satoja metrejä kerrallaan. Liikunnan taas alkaessa, kaivoin laatikosta iloisena älykelloni taas käteen. Tuntui, kuin olisin saanut elämäni takaisin!

Mutta ensimmäisen lenkin jälkeen. Mitä sanoi kello? Kuntotaso: huono. Liikuit ihan liian vähän. Todella hidas tahti. Mihin tämä johti? Stressin lisääntymiseen ja huonoon uneen, jonka kunniaksi sain kuulla kellolta vielä nukkuvani liian huonosti. Hyvänen aika sentään! Kellohan oli pahempi nalkuttaja kuin minä miehelleni tiettynä aikana kuukaudesta!

Arki kellon kanssa on yhtä tahtojen taistelua. Jos älykelloni kertoo aamulla että nukuin huonosti, aivoni ottavat faktana tämän tiedon vastaan. Samaan aikaan kehoni voi sanoa että olen ihan hyvin levännyt. Ehkä huonosti nukuttu yö on johtunut vain sensorien väärästä asennosta. Mutta mitä tapahtuu omalle toiminnalleni? Kellon kertoma ”fakta” voi vaikuttaa koko päivän kulkuun vaikuttamalla asenteeseeni – heti aamusta alkaen.

Positiivista ajattelua voi opetella mutta se vaatii useita satoja toistoja jotta aivoissamme vahvistuisi ”uudet reitit”, emmekä kiinnitä enää huomiota niin paljoa huonoihin asioihin. Mietin, voiko tekniikka ja laitteet vahvistaa huomaamattamme huonoa ajatusmallia kertomalla dataa siitä ”miten huonosti nyt meni”? Kellohan ei osaa huomioida esimerkiksi sitä että takana on vaikkapa riita puolison kanssa, tai että mieleen nousi trauma vuosien takaa joka herpaannutti keskittymiskyvyn ja johti huonoon suoritukseen.

Joka puolella nykyään puhutaan siitä, kuinka kaikki negatiivista energiaa tuova tulisi siivota pois elämästä. Se kuluttaa voimavaroja ja lisäksi negatiivisuus tarttuu. Kahviautomaatinankeuttajia on joka puolella, ja jokaisen tehtävä on suojella itseään sellaiselta. Mutta entä jos ankeuttaja ilmestyykin nykypäivän maailmassa rannekellon muodossa, eikä enää lajitoverina ovelle kahvipaketin kanssa?

Ketä uskon?

Mielestäni on huolestuttavaa kuinka paljon luotammekaan nykypäivän maailmassa tekniikkaan. Miten se kertoo meille millaisia olemme, miten päivä on mennyt, miten hyvin hoidamme lapsiamme tai lemmikkejämme. Tekniikka on vallannut joka sopukan elämästämme – parisuhteita ja intiimejä hetkiä myöten!

Viekö lisääntynyt tekniikka meiltä maalaisjärjen ja oman ajattelukyvyn? Nykyään on saatavilla autoja jotka ohjaavat itse itseään, ja luinpa artikkelin että on olemassa vauvoillekin vaippoja jossa puhelinsovellus kertoo vanhemmalle milloin vaippa pitää vaihtaa. Anteeksi kuinka?

Mietin, mistä tämä kertoo? On hienoa että tekniikka auttaa meitä tietyissä asioissa, mutta voiko se korvata ihmisen? Voiko se luoda paineita? Onko oikeasti niin, että joku kone voi määritellä ihmisarvomme? Tai jos se tekee niin – kuinka moni siihen uskoo?

Kuva: Pexels

Oletko lukossa?

Luulen, että nämä asiat ovat myös jokaisen historiasta ja persoonasta kiinni. Itselläni on esimerkiksi monia tunnelukkoja, joista vahvoina on muunmuassa hyväksynnän haku, sekä rankaisevuus. Hyväksynnän haun tunnelukon vaikutukset näkyvät niin, että tarvitsen ulkopuolista hyväksyntää ja kiitosta teoilleni joita teen. Jotta tuntisin olevani edes jotain. Toki mietin meitä ihmisiä laumaeläiminä: kuinka moni tätä EI tarvitse? Emmekö kuitenkin melko paljon toimi ja ajattele niin että ympäristö säilyisi balanssissa?

Rankaisevuus puolestaan näkyy taas siinä, että minun täytyy suorittaa. Olen myös melko perfektionisti. Olen todella armoton itseäni kohtaan. Heikkous on kirosana. En salli sitä itselleni, ja se on tämän vuoksi vaikea sallia myös vaikkapa läheisilleni. Olen viimeisten vuosien aikana miettinyt, milloin olisin tyytyväinen itseeni ja tuntisin aidosti, että riitän? Tuo on vieras tunne, ollut jo 35 vuotta. En tiedä saavutanko sitä koskaan.

Nyt jos tähän lisätään teknisiä laitteita jotka määrittävät onnistumistani ottamatta huomioon inhimillisiä seikkoja tai ”lähtötasoa”, voitte vain arvata kuinka vaikeaa yhteiselo älykelloni kanssa on. Ehkäpä kohdallani olisikin hyvä unohtaa hetkeksi kellon kertoma fakta, pysähtyä, hengittää ja sanoa hiljaa itselleni ”hyvä Hanna”.

Milloin me ihmiset osaisimme olla tyytyväisiä itseemme, ja haistattaa pitkät paremmin tietäville: olipa se sitten tekninen laite tai oman kylän besserwisser? Milloin sijoitamme itseemme siksi että rakastamme itseämme niin paljon, eikä siksi että peiliin katsoessa ensimmäinen tunne on viha?

In the end

Haluan lopettaa tämän blogikirjoituksen tehtävään.

Pyydän että tämän artikkelin lukemisen jälkeen otat paperia ja kynän. Menet peilin eteen, katsot itseäsi ja kiität. Mieti kolme asiaa, joissa olet tänään onnistunut ja kirjoita ne ylös.

Toista tämä myös huomenna, ja huomisen huomenna ja joka päivä. Kerää laput purkkiin ja olkoon se voimapurkki josta ammennat kiitosta itsellesi niinä päivinä kun meinaat asettaa itsellesi liian suuria vaatimuksia. Minä yritän tehdä samoin.

Kuva: Pexels

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.